Mantsurianjalopähkinä (Juglans mandshurica)

Mantsurianjalopähkinä kuuluu jalopähkinöiden sukuun (Juglans) ja sen itäaasialaiseen Cardiocaryon-ryhmään, johon kuuluvat myös japaninjalopähkinä (J. ailanthifolia) ja kiinanjalopähkinä (J. cathayensis). Toisinaan päällekkäisten levinneisyysalueiden ja risteämäherkkyyden vuoksi nämä em. lajit luetaan myös mantsurianjalopähkinän alalajeiksi (var. sachalinensis, var. mandshurica ja var. cathayensis). Mantsurianjalopähkinä on luonnonvarainen Koillis-Aasiassa, erityisesti Koillis-Kiinassa, Korean niemimaalla, Venäjän Kaukoidässä ja Japanin saaret (mahdollisesti var. sachalinensis); se kasvaa vuoristoisten rinteiden ja laaksojen sekametsissä noin 500–2800 metrin korkeudessa. Lajin kuvasi tieteelle ensimmäisen kerran Carl Johann Maximowicz vuonna 1856, ja nykyään pidetään erittäin vaihtelevana lajina, jonka eri muodot ovat olleet pitkään sekavasti nimettyjä. Sitä viljellään sekä koriste- että kokoelmapuuna, ja toisinaan myös syötävien pähkinöiden vuoksi.

Pohjois- ja Keski-Euroopassa mantsurianjalopähkinä on melko harvinainen, mutta sitä tavataan arboretum- ja puistopuuna sekä vanhoissa kokoelmissa. Suomessa sitä on kasvatettu jo yli vuosisadan ajan, mutta se on edelleen harvinainen; Arboretum Mustilassa on suuria yksilöitä 1930-luvulla hankitusta siemenmateriaalista. Mantsurianjalopähkinäpuuta pidettiin Suomessa pitkään jalopähkinöistä talvenkestävimpänä. Nykyään ei varmuudella tiedetä kumpi on talvenkestävämpi, mantsurianjalopähkinä vai amerikanjalopähkinä (Juglans cinerea). Talvenkestävyys tekee lajista kuitenkin kiinnostavan puun pohjoiseen ilmastoon

Luontaisilla kasvupaikoillaan mantsurianjalopähkinä kasvaa toisinaan pensaaksi tai suureksi, jopa noin 25 metriä korkeaksi puuksi. Suomessa se jää pienemmäksi, parhaimmillaan 6-15 metrin korkuisiseksi. Sen kerrannaislehdet ovat hyvin suuret, tavallisesti 40–90 cm pitkät, ja koostuvat yleensä 9–19 lehdykästä; erityisen näyttäviä ne ovat nuorissa, voimakkaasti kasvavissa versoissa, jotka ovat usein tiheäkarvaisia. Tämä antaa puulle rehevän ja trooppisen vaikutelman. Lehtien syysväri on keltainen, mutta pakkasenarkoina ne saattavat pudota usein vihreinä syksyn ensimmäisten pakkasöiden jälkeen. Puun lehdistön ja juuriston alueelle erittämä juglone niminen yhdiste ehkäisee eräiden muiden kasvien kasvua puun välittömässä läheisyydessä. Se ei ole tässä suhteessa kuitenkaan  yhtä aggressiivinen, kuin esim. Mustajalopähkinä (Juglans nigra), mutta herkkien lajien kuten alppiruusujen tai omenapuiden istuttamista juuristoaluella kannattaa silti välttää.  Muiden jalopähkinöiden tapaan sillä on taipumus kasvattaa voimakas paalujuuri.  Tämä osaltaan edesauttaa puun voimakasta kasvua.

Mantsurianjalopähkinä on yksikotinen: hede- ja emikukat ovat samassa yksilössä mutta erillisissä kukissa. Hedekukat muodostavat riippuvia, kapeita norkkoja, ja emikukat kehittyvät hieman myöhemmin samoihin versoihin. Kukinta ajoittuu kevääseen, ja pölytys tapahtuu pääasiassa tuulen välityksellä. Kasvi voi olla itsepölytteinen, mutta yleensä samassa kasvissa eriaikainen kukinta vähentää itsepölytystä. Kasvi hyötyykin saman tai muiden jalopähkinälajien ristipölytyksestä. Pölyttyneistä emikukista kehittyy riippuvissa ryppäissä vihreän syömäkelvottoman mehevän kuoren peittämiä pyöreitä siemeniä eli luuhedelmiä. Nämä erittäin kovakuoriset, uurteiset ja paksut syötävät pähkinät ovat sukulaistaan saksan(jalo-)pähkinää  (juglans regia) pienempiä, n. 2-4 cm kokoisia. Saksanpähkinään verrattuna niitä on vaikea aukaista ehjänä, mutta maku on usein miedompi ja ehkä makeampi. Se kypsyy loppukesällä tai alkusyksyllä.

Mantsurianjalopähkinä viihtyy parhaiten aurinkoisella, lämpimällä ja suojaisella, syvämultaisella kasvupaikalla, jossa maa on ravinteikasta ja hyvin vettä läpäisevää. Maaperän voi olla lievästi hapan, neutraali tai lievästi emäksinen, mutta tärkeintä on hyvä rakenne ja tasainen kosteus ilman pitkäaikaista märkyyttä. Kasvi tarvitsee syvämultaisen maaperän, jotta sille ominainen pitkä pysyvästi kosteisiin pohjakerroksiin asti yltävä paalujuuri pääse kehittymään. Paras paikka on lämmin, valoisa mutta tuulensuojainen. Sen isot lehdet katkeavat helposti tuulessa.

• Menestymisvyöhyke Suomessa: I–III (IV).
• USDA: 4-8.
• Kasvupaikka: aurinkoinen – puolivarjoinen, suojainen.
• Maaperä: ravinteikas, syvä ja läpäisevä, mieluiten lievästi hapan – lievästi emäksinen,
• PH: noin 5,5–7,5.
• Alkuperämaa: SE.

Myyntikoko: C3,5-C5: n. 40-60 cm.

Kuva 1: Mantsurianjalopähkinäpuun pähkinöitä. Valokuvaaja: Mykola Swarnyk [CC BY 3.0]