Pirunnuija (Oplopanax horridus)

Pirunnuija on luontaisesti kotoisin Pohjois-Amerikan länsiosista, missä sen levinneisyys ulottuu eteläisestä Alaskasta ja Brittiläisestä Kolumbiasta Tyynenmeren rannikkoa ja Kaskadivuoristoa pitkin etelämmäs aina Oregonin seudulle, sekä itään päin erillisinä esiintyminä Albertan, Länsi-Montanan, Idahon ja pohjoisen Yläjärven saarien alueelle. Laji kasvaa erityisesti kosteissa, tiheissä metsissä, jokivarsilla ja vanhojen havumetsien varjostamissa aluskasvustoissa, ja sitä pidetään tyypillisenä varjoisten, runsasravinteisten ja kosteiden kasvupaikkojen lajina. Se kuuluu araliakasvien heimoon (Araliaceae). Ensimmäisen kerran kasvin kuvaili tieteelle englantilainen kasvitieteilijä Sir James Edward Smith vuonna 1813. Alkuperäinen suku oli Panax (ginsengjuuret) . Lajin tieteellisen nimen lajimääre horridus viittaa sen tiheään ja pelottavaan piikkisyyteen.  Samaan araliakasvien heimoon kuuluvat mm. araliat, seitsensormiaraliat, muratit ja gingsengjuuret.  Sukulaisuus aitoon ginsengiin (Panax sp.) näkyy sekä sen ulkonäössä että kemiallisessa koostumuksessa. Pirunnuija on ollut yksi Pohjois-Amerikan luoteisrannikon alkuperäiskansojen tärkeimmistä lääkekasveista. Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat ovat käyttäneet sitä pitkään perinteisenä rohdoskasvina, muun muassa juurta, vartta ja kuorta erilaisissa käyttötarkoituksissa. Nykyään länsimainen yrttilääkintä ja lääketieteellinen tutkimus ovat kiinnostuneita sen vaikutuksista verensokerin säätelyyn.

Pirunnuija kasvaa hitaasti pystyksi tai hieman rentokasvuiseksi,  piikikkääksi tavallisesti noin 1–2,5 metrin korkuiseksi pensaaksi. Luontaisella levinneisyysalueellaan kosteissa ja häiriöttömissä metsäkohteissa se voi kasvaa tätä suuremmaksikin. Se leviää hitaasti tyvivesojen ja maarönsyjen avulla muodostaen suojaisia, tiheitä kasvustoja. Oksat, lehtiruodit ja usein myös lehtisuonet ovat tiheästi kovien piikkien peittämiä. Lehdet ovat suuret, kämmenliuskaiset ja voivat olla paikoin jopa noin 20–40 cm leveät, yleensä 5–13-liuskaiset; ne muistuttavat hieman oregoninvaahteran (Acer macrophylla) lehtiä. Lehdet ovat yläpuolelta vihreät ja alapinnalta vaaleammat sekä hieman nukan peittämät. Ne ovat sijoittuneet kierteisesti varsien latvoihin, mikä antaa kasville majesteettisen ilmeen.

Pirunnuija on pääosin kaksineuvoinen ,mutta samassa kasvissa voi esiintyä myös erillisiä hede- ja emikukkia. Kukat ovat pieniä, vihertävänvalkoisia ja muodostuvat tiheisiin, pystykasvuisiin tai pallomaisiin sarjakukintoihin säistä riippuen kesä-heinäkuussa. Pölytys tapahtuu pääasiassa hyönteisten välityksellä. Onnistuneen pölytyksen jälkeen kehittyy pieniä punaisia luumarjoja, jotka ovat yleensä vain noin 4–8 mm pitkiä. Marjat eivät sovellui ihmiravinnoksi, sillä ne ovat ihmisille lievästi myrkyllisiä. Marjoja käyttävät luontaisella levinneisyysalueellaan ravinnokseen monet luonnoneläimet, etenkin karhut sekä linnut, ja niiden avulla siemenet leviävät.

Kasvupaikkavaatimuksiltaan pirunnuija on kosteutta ja varjoa suosiva laji. Se viihtyy parhaiten viileässä, kosteassa, happamassa maassa ja menestyy luontaisilla kasvupaikoillaan sekä puolivarjossa että syvässä varjossa. Laji ei siedä kuivuutta hyvin, ja parhaat kasvupaikat ovat kosteita metsänalustoja, purojen ja ojien varret sekä muut suojaisat, humuspituiset paikat. Niittytilan taimiston kokeilupuutarhassa pieni taimi on selvinnyt ongelmitta muutaman vuoden ajan vyöhykkeellä III. Nuoria taimia on hyvä suojata kevättalven pakkasilta ja kuivattavalta tuulelta, sillä nuoret versot voivat vaurioitua myöhäisistä pakkasista.

• Menestymisvyöhyke Suomessa: I-III (IV)
• USDA:3-6.
• Kasvupaikka: puolivarjoinen – varjoisa, suojainen
• Maaperä: kostea, läpäisevä, runsashumuksinen ja hapan,
• pH noin 5,5–6,5
• Alkuperämaa:SE

Myyntikoko:

C2-C3,5: n. 15-25 cm.

Kuva 1: Pirunnuijan siemeniä ja lehtiä Alaskassa. Valokuvaaja: Gillfoto [cc-by-sa-4.0]