Silkkialbitsia 'Ernest Wilson' (Albizia julibrissin 'Ernest Wilson')

Silkkialbitsia on hernekasveihin (Fabaceae) kuuluva suosittu koristekasvi kaikkialla missä se menestyy lauhkealla vyöhykkeellä. Sen suosioon vaikuttaa mm. eksoottinen ulkonäkö, kuivuuden sieto ja vaatimattomuus kasvupaikan suhteen. Silkkialbitsia on kotoisin laajalta alueelta Aasiasta, joka yltää Iranista Japaniin. Eurooppaan se katsotaan tuodun puutarhaviljelykseen 1700-luvun puolivälin paikkeilla. Tieteellisen nimensä sukunimiosan se on saanut Filippo Degli Albizzin mukaan, joka toi kasvin Italiaan 1700-luvun puolivälissä. Suotuisilla kasvualueilla lajike on paikoin levinnyt luontoon, kuten esim. Yhdysvaltojen itäosissa. Silkkialbitsiasta on maailmalla useita puutarhaviljelylajikkeita. Lajike ’Ernest Wilson’ nimettiin ”löytäjänsä” mukaan. Kuuluisa englantilainen kasvitieteilijä Ernest Wilson keräsi vuonna 1918 Etelä-Korean Soulissa hotellin pihalla kasvavan silkkialbitsian siemeniä. Näistä siemenistä kasvatetuista puista valikoitui silkkialbitsiaksi talvenkestävä yksilö, josta tuli uuden lajikkeen emopuu. Lajiketta pidetään tiettävästi talvenkestävimpänä silkkialbitsian lajikkeista. Lajike tunnetaan myös nimellä ’Rosea’. Luontaisesti kyseistä talvenkestävää kantaa, josta lajikkeen emopuu on lähtöisin, esiintyy silkkialbitsian levinneisyysalueen koilisosissa, Koreassa ja Pohjois-Kiinassa. Luontaisella levinneisyysalueellaan kasvia esiintyy kuivilla tasangoilla ja hiekkapitoisilla mailla.

Silkialbitsiat ovat luontaisesti melko pienikokoisia, nopeakasvuisia, sateenvarjonmuotoisia puita. Lajike ’Ernest Wilson’ on kasvutavaltaan vielä leveämpi ja matalampi kuin kantalajinsa. Lämpimässä Euroopassa siitä voi tulla jopa 5-7 metriä korkea puu, mutta Suomessa suotuisissa olosuhteissa pieni, 1-3 metriä korkea puu tai pensas. Nuorella silkkialbitsialla versot ovat keltaruskeat, mutta muuttuvat vanhemmiten harmaanvihreiksi ja myöhemmin ne juovittuvat. Kasville on tunnusomaista mm. sen eksoottisen näköiset vuorottain sijaitsevat toistamiseen parilehdykkäiset isot kerrannaislehdet, jotka muistuttavat hieman kolmiokien (Gledisia sp.) lehtiä. Silkkialbitsialla lehdykät ovat sirommat. Koko kerrannaislehden pituus voi olla vanhemmiten jopa n. 15–30 cm. Ne koostuvat vastakkain sijaitsevista n. 6-12 toisen tason kerrannaislehdestä, jotka voivat olla n. 5-15 cm pitkiä. Yksittäiset pienet tummanvihreät lehdykät toisen tason kerrannaislehdissä voivat olla kooltaan vain noin 5-18 mm pitkiä ja noin 2-7 mm leveitä. Näille pienille lehdyköille on luonteenomaista se, että ne sulkeutuvat yön ajaksi sekä kuivana kautena. Lehtien syysväritys on keltainen, mutta usein ensimmäiset pakkasyöt syksyllä keskeyttävät ruskavärityksen kehittymisen.

Silkkialbitsia 'Ernest Wilson'kukkii loppukesällä lämpösummasta riippuen heinä-elokuuussa. Myös kukat ovat Silkkialbitsia 'Ernest Wilson':lle tunnusomaiset. Eksoottisen näköiset, hyväntuoksuiset, kaksineuvoiset kukat sijaitsevat tiheissä kukinnoissa, jotka muistuttavat pallomaista huiskaa. Kukista puuttuvat terälehdet tai pikemminkin ne ovat lähes huomaamattoman pienet, muutaman millimetrin pituiset. Mutta kukissa on monta n. 2-3 cm pitkää hedettä. Ne ovat väriltään alhaalta valkoiset ja kärjestään vaaleanpunaiset. Tähän liittyy myös lajikkeesta käytetty toinen nimi, ’Rosea’. Kasvin tieteellisen nimen lajimääre ”julibrissin” puolestaan viittaa pitkiin silkkimäisiin heteisiin. Samasta syystä kasvin nimeen liitetään useissa kielissä etuliitteeksi sana ”silkki”. Kukat sisältävät paljon mettä ja ovat pölyttäjähyönteisten mieleen. Pölytyksen onnistuttua kukista voi kehittyä 6-12 cm pitkiä aluksi kellertäviä vanhemmiten vaalean ruskehtavia siemenpalkoja, joissa voi olla 8-12, litteää 6-7 mm kokoista siementä.

Silkkialbitsia viiihtyy parhaiten aurinkoisella, lämpimällä ja suojaisella kasvupaikalla. Hernekasvina se on melko vaatimaton maaperän suhteen. Silkkialbitsia viihtyy parhaiten hiekkapitoisessa savimaassa. Tärkeää on, että maaperä on läpäisevä, sillä kasvi ei siedä seisovaa vettä. Vakiinnuttuaan kasvi sietää jonkin verran kuivuutta.  Silkkialbitsia ’Ernest Wilson’:in sanotaan voivan kestää tuleentuneena jopa -25 asteen pakkasta. Tosin kasvi tarvitsee erittäin lämpimän kasvupaikan ehtiäkseen tuleentua Suomessa. Suositeltavaa onkin istuttaa se lämpösumman kerryttämiseksi esim. seinän tai kivimuurin viereen. Kylmän kesän jälkeen kasvi saattaa talvella kuitenkin paleltua maan tasalle asti tai kokonaan. Kasvi ja sen juuristo olisi hyvä suojata talveksi esim. pakkasharsolla ja pakkasturpeella. Silkkialbitsia soveltuu myös ruukkukasviksi ja viileässä sisätilassa talvetettavaksi. Silkkialbitsia ei pidä muotoiluleikkaamisesta, mutta talven aikana mahdollisesti kuivaneet versot tulee leikata keväällä pois. Luontaisella kasvualueellaan silkkialbitsiat ovat puiksi melko lyhytikäisiä. Ne voivat parhaimmillaan elää n. 30-vuotiaiksi.

• Menestymisvyöhyke: ?
• USDA: 6
• Aurinkoinen
• PH suositus: 4.6-6
• Alkuperämaa: SE

Myyntikoko C3,5: 70-120 cm.

Kuva 1: Sonja-Kalee [Pixapay License]

Kuva 2: Niittytila